savellyksia1 Vähän on enemmän. Tavallisesti.

Musica nova 1.2.2019: Kenellä säveltäjistä oli merkittävää sanottavaa?

Keskinkertainen - heikko ohjelmisto, tuolta väliltä kuulin radion Yle1:ltä uutta musiikkia Musica Novan viime perjantai-illan konsertissa Helsingissä. Säveltäjiä joilla ei ole sanottavaa, yhtä tai kahta lukuunottamatta. Sain kuulla / jouduin kuulemaan musiikin tekijöitä, jotka ovat löytäneet ääniä mutta eivät kertojaa itsessään. Glissandokulkua ylös tai alas, sitä soitettiin riittämiin. Nakutusta, elektronista bassojatkumoa. Usein muodottomia äänipilviä, jotka eivät konkretisoidu kiinnostaviksi kertomuksiksi. Nuo kaikki olivat ison orkesterin työllistäviä töitä, mutta tarvitsivatko kaikki tulla kuulluiksi?  Mm. Stravinskyn ja Rautavaaran imitointia, josta kuitenkin puuttui heidän kerrontansa sisällyksekäs ydin. 

Anna Thorvaldsdottirin Metacosmos menettelee. Se sisälsi kuitenkin vaihtelua ja pyrkimystä eeppiseen draamakerrontaan, jota illan kaksi viimeistä työtä eivät juuri tunteneet. Metacosmoksen lopussa esiintuleva melodinen jousikerronta antoi lupauksia aikaisempaa vastaanotettavamman, psalmi-tyylisen kerronnan alkamisesta.  

Bryce Dessnerin työ kahdelle pianolle, Concerto for Two Pianos, oli kohtalainen ja illan toiseksi kuunneltavin. Dessnerin äänimaailma, joka on sukua mm. Gershwinille, ei yltänyt kuitenkaan viime mainitun kaltaiseen tuoreeseen pohjoisamerikkalaiseen urbaaniin runoelmaan. Kuitenkin Dessnerin teos on Philip Glassin pianotyön, kts. myöhemmin, jälkeen teos, jonka voisin jopa kuunnella uudestaan.  

Illan alkuosa siis menetteli. Mutta toinen puoliaika tuli minulle kärsimykseksi. Konsertin sävellysten taso nimittäin laski kohtalaisesta heikoksi kahden viimeisen teoksen kohdalla. Ja erityisesti kerronnan sisällön puutteellisuuden vuoksi. Louis Andriessenin De Snelheid-sävellys tuo esille hakkaavaa Stravinsky-vaikutteista äänentuottoa, mutta Andriessenilla se on monotonista keskinkertaisuutta. Teos ei sisällä mitään olennaista musiikillista kerrottavaa. Kastanjetti-tyylistä nakutusta kuulen kyllästymiseen asti. Tässäkin musiikillisen kerronnan ytimessä ei ole mitään innostavaa, kuten on klassisen musiikin hyvään perinteeseen tottuneelle kuuntelijalle mm. Dvorakin tai Ravelin töissä. De Snelheid on suorastaan koomisen sisällyksetön työ. Rytmikokeilua, jolla ei ole funktiota. Pyrkimys kliimaksiin, mutta ilman ydintä. Tämä kymmenien minuuttien rupeama olisi kokeellisena jazzinakin ollut kehno. Säveltäjä armahti kuulijaa lopettamalla loppupuolella nakutuksen hetkeksi, mutta löysi sen valitettavasti lopussa uudestaan. 

Jay Schwartzin Delta on sekin monotoninen teos. Pitkäänjatkuva, kuin didgeridoo-soundi, oli yliannosteltu. Jousten käyttö: Rautavaaran Cantus Arcticusta kuuntelemalla saa kuulla paljon enemmän eloisaa ja alkuperäistä jousiaallokkoa kuin tässä ohjelmatäytteessä, jossa kuulen jousissa Rautavaara-vaikutteita. Deltassa ei ole klassisen kerronnan mielessä juuri mitään sanottavaa. Liian pitkä työ. Tässäkin numerossa on tuo kumma, nyt muodissa oleva pyrkimys käyttää koko teoksen kestävää kliimaksia -  ja ilman musiikilliseeppistä kiinnostavaa ydintä. Työn idean olisi voinut kertoa kolmessa - neljässä minuutissa. Kuka nämä kaksi viimemainittua, konsertin toisen puoliskon ikävystyttävää teosta on valinnut ohjelmistoon? Käy sääliksi illan soittajia, Helsingin kaupunginorkesteria. He, Peter Rundelin johdolla, soittivat sinänsä hyvin. 

Kaiken kaikkiaan radion kautta kuunneltuna illan paras teos oli pianistiparin, sisarusten Karia ja Marielle Labèque, ylimääräisenä kahdella pianolla soittama Philip Glassin työ kahdelle pianolle. Siksi kiitokseni Glassille ja pienin varauksin Dessnerille.  Minulle tulee ikävä mm. Tshaikovskia ja Sibeliusta. Eikö joillakin säveltäjinä toimivista ole mitään kerronnallista sanottavaa ?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Tämän blogin suosituimmat